tiistai 5. joulukuuta 2017

Miksi teen kollaaseja?

Aika ajoin pieni, mutta sitäkin pirullisempi egoni, joka asustaa rationaalisuutta rakastavan mieleni syövereissä aloittaa vihjailevan dialogin herkkähipiäisen hörhötaiteilijasieluni kanssa. 

Herkkähipiäinen hörhötaiteiljasieluni on kotonaan kaikkialla, missä se näkee jotakin koskettavaa ja kaunista. Se saa ravintonsa mm. syvällisistä keskusteluista, avarakatseisuudesta, tuomitsemattomuudesta, rauhanomaisuudesta, luonnosta, ikiaikaisuudesta, merkityksellisistä yhteensattumista, hyväksyvistä katseista... puhtaasta rakkaudesta.


Keskustelu näiden kahden, toisistaan hyvin erilaisten olemusten välillä etenee yleensä jotakuinkin tähän tyyliin:

Ego: "Mitä oikein kuvittelet itsestäsi? Tuollaista ajanhukkaa. Etkö parempaan todellakaan pysty. Aivan turhanpäiväistä nysväämistä koko kollaasitouhu!"

Herkkähipiäinen hörhötaiteiljasielu: "Just joo. Kiitti taas kannustuksesta. Kyllähän sä tiedät, miten paljon mä rakastan tehdä näitä kollaaseja. Ne on mulle niin tärkeitä. Varmasti ne tuo vielä iloa monelle muullekin. Odotetaan nyt ihan rauhassa. Ihmeitäkin tapahtuu! Olen vakuuttunut, että asiat etenevät juuri oikealla tavalla. Näin tän täytyy mennä. Luotetaan nyt vaan, elämä kyllä ohjaa eteen oikeat ihmiset ja tapahtumat."

Ego: "Joo, joo. Toi on taas tota tahmeaa hattarahöttöä. Get real woman! Sähän puhut ihan pehmeitä. Nyt sun on ihan oikeesti ryhdistäydyttävä! Hae oikeisiin töihin ja lopeta toi haihattelu. Kato nyt ympärilles, ihmiset käy hei oikeissa töissä, ei ne tollee haahuile hattarapilvissä. Ne päättää miksi ne aikoo isona ja opiskelee päämäärätietoisesti ja hakee duunii! Hei herätys! Maa kutsuu!"

Herkkähipiäinen hörhötaitelijasielu:  "Mutta sähän tiedät, että mä ahdistuisin perus konttorihommissa, puhumattakaan, että palvelisin suuria ihmismassoja hoivatyössä sairaalassa tai kaupanalalla. Olen liian auki ja aistin kaiken niin herkästi ympärilläni. Ja mun täytyy saada luoda oma maailmani, jossa olen kotonani. Muistatko, mun tehtävä on tuoda iloa ja uutta väriä tähän maailmaan. En pysty siihen, jos koko ajan jankutat noita sun pinttyneitä juttujas."

Ego: "Sä oot täysin tärähtänyt. Ei voi kun sääliä sun olemusta. Iloa... pah! Koita nyt kasata ittes ja kollaasis, sitähän se on?"

Herkkähipiäinen hörhötaiteilijasielu: "Kerrankin osuit oikeaan! Onko siinä jotakin väärää, että hoivaan itseäni kokoamalla kollaaseja? Joka kollaasin jälkeen koen itseni eheytyneemmäksi ja voimaantuneemmaksi. Sä oot siis sitä mieltä, että mun pitäs taas hajottaa itseni tekemällä jotakin täysin mulle merkityksetöntä työtä vaan, että saisin rahaa? Mikä tätä maailmaa vaivaa, miksi kaikki mitataan vaan rahassa? Mie hajoon!"

Ego: "Joo hajoo vaan, niin kaikki ois helpompaa. Sun kanssa saa koko ajan vääntää ja kääntää. Munkin voimat alkaa käydä vähiin tässä väittelyssä."

Herkkähipiäinen hörhötaiteilijasielu: "Siis säkin väsyt joskus? Sittenhän mä olen tehnyt jotain oikein! Jiihaa!"

Tälläistä sisäistä vääntöä on välillä todella uuvuttavaa pyöritellä. Tunnistan kuinka normeja määrittelevä ja kunniaa kumartava egoni haluaa kahlita minut, (herkkähipiäisen hörhötaiteilijasielun) ja muokata mieleisekseen, yhteiskuntakelpoisekseksi ja yleisen ilmapiirin hyväksymäksi. Onneksi herkkähipiäinen taiteilijahörhösieluni on valveutunut ja hereillä. Hän ei enää anna niin helpolla periksi, vaikka ajoittain joutuukin piiloutumaan suojaan egon hyökkäyksiltä. 

Joudun tosissani miettimään, metsän keskellä kotona omassa yksinäisyydessäni, kollaaseja iltaisin väsätessäni, että onko tässä mitään järjenhäivähdystäkään?  No, ei varmastikaan ole! Siis järki on jättänyt nämä kantimet jo siinä vaiheessa kun hyppäsin pois vakituisesta työsuhteesta mainosalalta (2010), ja muutin Kankaanpäähän opiskelemaan kädentaitoja. Muistan, kuinka tuolloin joka puolelta kaikui varoituksen sanat (ei pelkästään sisäiset egon äänet): "Ei käsitöillä menesty tässä maailmassa, ei sillä tienaa... Miksi jätät hyväpalkkaisen kokopäivä työn? Oletko hullu!"

Mutta jokin sisäinen kutsu kävi voimiltaan vastustamattomaksi, ja järkeä uhmaten päätti jättää tutun ja turvallisen. Se oli hyppy sinne tuntemattomaan, josta niin paljon puhutaan. 

Jotenkin tunnistan tuon saman teemaan tämänhetkisessä elämäntilanteessani. Pysyttäydynkö vaan ruodussa ja hakeudun takaisin normityöelämään, harrastelisin kollaaseja vaan omaksi ilokseni. Vai...uskaltaisinko kenties elää haaveeni ihan todeksi asti ja perustaa oman yrityksen! Luoda jotakin ainutlaatuista ja omista oivalluksistani kumpuavaa?

Ego takertuu jälleen kerran tuttuun ja turvalliseen, vaihtoehtoon (ei siis mitään uutta tarjottavaa tälläkään kerralla), vaikka herkkähipiäinen hörhötaitelijasielu jo liitelee jossakin uusissa valoisissa sfääreissä.

Siksi on niin tärkeää saada vahvistavaa palautetta ympäristöstä, jotta tietää olevansa oikealla polulla. Ja luojan kiitos, siis kiitos oikeasti Luojan, olen sitä myös matkan varrella sopivassa määrin saanutkin. Viimeeksi eilen oli tällainen merkittävä kohtaaminen, mikä antoi minulle jälleen uskoa itseeni ja omiin suunnitelmiini. 

Eräs vanhustenhoivakodin johtaja oli innostunut esittelemästäni satutaidenäyttely ehdotuksesta! Hän näki siinä juuri sen mitä itsekin olen nähnyt! Sen ilon ja positiivisuuden ja yhdessä kokemisen merkityksen. 

Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri askel haparoivalle ihmissielulle. 

Tämän takia siis teen kollaaseja; että niistä olisi aidosti iloa ja lohdutusta myös muille. 









'









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti